Hei kaikille ihanille blogini lukijoille!
Tänään puhun sellaisista aiheista, kun perhe ja parisuhde.
Kirjoitan vain omia havaintoja ja näkemyksiä aiheesta ja näistä saa toki olla eri mieltä.
Kun olin itse pieni lapsi vielä, muistan sen tarpeen tunteen olla rakastettu ja turvassa.
Kasvoin äitini ja kolmen muun sisarukseni kanssa.
Äitini erosi isästä kun olin kaksi vuotta. Sen jälkeen äidilleni maistui kuppi jos toinenkin.
Äitini sairastui alkoholismiin.
Kasvatimme sisarukset pitkiä aikoja toinen toisiamme ja näimme useasti nälkää.
Minä rakastin silloin niitä hetkiä, kun äitini oli kotona raittiina.
Emme saaneet pienenä halauksia tai muutakaan mistä olisin saanut tuntea olevani rakastettu.
Äitini sanoi rakastavansa minua, mutta muistan vain että niin tapahtui kun hän oli humalassa.
Ne sanat eivät tuntuneet miltään. Häpesin äitiäni ja häpesin itseäni.
Olisin halunnut pienenä tutut ja turvalliset rutiinit ja raittiin äidin. Ainoa rutiini minkä lapsuudesta muistan on kun etsimme sisareni kanssa äitiä kuppiloista, jotta saisimme ruokarahaa käydä kaupassa, koska jääkaapissa ei ollut mitään.
Koulunkäyntiin ei voinut keskittyä, kun arkemme oli koko ajan huolta ja pelkoa.
Isämme vei meidät kesäisin välillä mummolaan hoitoon, josta minulle on jääneet ainoat pysyvät hyvät muistot. Mummo oli meille tärkeä ihminen silloin.
Tällainen lapsuus minulla oli lyhyesti kiteytettynä.
En suinkaan ole katkeroitunut tuosta, miten lapsuuden elimme. Päinvastoin,
opin sieltä paljon hyvää tulevaisuuteeni, jota voi ainoastaan muuttaa.
Tietenkin välillä tulee mietittyä missä olisin nyt jos olisin elänyt normaalin, turvallisen ja rakastetun lapsuuden? Kirjoittaisinko nyt tässä vai olisinko töissä ulkomailla?
Sen kuitenkin sanon, että minun on nyt hyvä tässä ja olen oppinut arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen. En ole täydellinen enkä siihen halua edes pyrkiä. Täydellinen on sana, joka vastaa minulle kuvaa asiasta joka on mennyt niin kuin on suunniteltu.
Lapsuuden jälkeen kun aikuistuin minulla oli pitkään tunne, että olen hyödytön ja ihmisenä roskaa. En luottanut itseeni ja en uskaltanut luottaa kunnolla muihin ihmisiin. Olin arka ja ujo. Hieman sulkeutunut ja kärsin ajoittain paniikkikohtauksista ja olin lisäksi lievästi masentunut. Söin silloin suruuni ja siihen tyhjyyden tunteen peittämiseen paljon makeaa.
Kun tapasin lapseni isän noin päälle parikymppisenä, minulle oli tärkeää että mies on luotettava ja turvallinen.
Hain turvan tunnetta rutiineilla ja se asia eheytti minut. Kun tiesin suunnilleen mitä huomenna ja ylihuomenna tapahtuu.
Se lapsuuden hälinä ja turvattomuus opetti arvostamaan turvallista rutiinia eri tavalla. Se on minulle kuin taivaan lahja ja arvokas sellainen.
Minua pystyy ymmärtämään tässä asiassa ehkä vain saman kokenut.
Kun erosin lapseni isästä 15 vuoden yhteiselon jälkeen, minulle oli helpottavaa jatkaa yksin omilla säännöillä.
Eroa tehdessä päätin jo, että haluan selviytyä tästä niin hyvin ettei lapset joudu enempää kärsimään.
Onhan ero jo lapsille tarpeeksi suuri trauma. Jos siinä kävisi lasten kuullen vielä mööpeleistä riitelemään tai haukkumaan toista vanhempaa lapsille niin se on melkein sama kuin kääntäisit veistä lapsen haavassa. Minusta se on itsekästä ja lapsellista.
Mikään raha ei korvaa lapsia, mutta lapsille voi jäädä erossa niin pahat traumat ettei siitä rahalla selviä.
Minun mielestä minä olen vastuussa siitä, miten sitten omat lapset toimivat vastaavassa tilanteessa. Yleensä oppi tulee vanhemmilta. Siinä ei voi sitten katsoa kuin itseään peilistä silmästä silmään kun lapsi matkii meitä hyvässä ja pahassa.
Minulla oli silloin lapset joka toinen viikko kun asuin yksin. Organisoin aikatauluni niin että en kuormittaisi liikaa itseäni. Lapsi vapaa viikolla tein suurimman osan kotitöistä että minulle jäisi lapsi viikolla enemmän aikaa olla läsnä lasteni kanssa. Minusta homma toimi hyvin. Olin tosi tyytyväinen silloiseen järjestelyyn. Tietenkin vuorotyö on raskasta ja se kuormitti jo pelkästään, mutta en stressannut.
Jos oli valittamista niin sain katsoa vain peiliin.
Sain tehdä niin kuin itse halusin ja nautin siitä. Se oli yksi antoisa elämänvaihe myös elämässäni ja lapsilleni on jäänyt sieltä pelkästään hyviä muistoja. Ainakin niin he kertoivat.
Lapsethan sopeutuvat nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Tietysti poikkeuksiakin varmasti löytyy.
Minä aikuisena ajattelen asioita enemmän vaikeimman kautta, lapset ovat niin suoria ja vilpittömiä. Ehkäpä vastuu painaa aikuisena niin paljon, että kaikkea ei voi kovin kevytkenkäisesti ohittaa.
No tästä päästäänkin aasinsiltana seuraavaan vaiheeseen. Uusioperhe arkeen.
Tässä keskiössä näen koko paketin toimivuuden sanalla parisuhde, johon sisältyy toisen kunnioittaminen,
huomioiminen
ja arvostaminen toista puolisoa sellaisena kuin hän on. Näistä syntyy syvä yhteys ja rakkaus toiseen joka välittyy muuhun arkeen.
Olen oppinut sen tässä uusioperhe arjessa, että parisuhteen toiminta on yhtä kuin perhearjen toiminta.
Meidän perheeseen kuuluu kuusi lasta ja kaksi aikuista, sekä kissa.
Miehelläni on kolme lasta ja minulla kolme. He ovat vuoroviikoin meillä.
Kun meillä on sitten lapsi viikko meneillään, niin huomiosta kilpailee lapset vuorollaan.
Mutta sehän on ihan normaalia. Onhan heillä ollut ikävä ja se osoitetaan välillä äänekkäillä tunteenpurkauksilla. Minulle on tärkeää että kukin saisi olla omanlaisensa persoona ja kukin tulisi huomioida tasavertaisesti niin hyvin kuin suinkin pystyy.
Ennen tätä en ole elänyt uusioperhe arkea ja tuleehan siinä yhteenottoja väistämättä kun laitetaan kaksi tuntematonta perhettä yhteen ja koitetaan luoda uusia sääntöjä ja soveltaa vanhoja. Asiat toimii ja onnistuu parhaiten silloin kun huomioidaan lapsi viikko arjessa se että ollaan läsnä niin aikuinen lapselle kuin aikuinen aikuiselle. Edes se pieni hetki. Joka päivä.
Kysytään aidosti mitä kuuluu ja kuunnellaan.
Jos ei ole voimavaroja kysyä, niin annetaan edes se hyväksyvä ja arvostava katse toiselle että kaikki on hyvin vaikka väsyttääkin. Jos on niin väsynyt ettei pysty enää katsomaan niin toista voi vaikka hipaista ohimennen kädestä sen merkiksi että olen huomannut sinut ja olet minulle tärkeä.
Jos toista yrittää muuttaa joksikin sellaiseksi mitä ei ole, niin siitä syntyy herkästi riitaa. Tietenkin, koska toinen käsittää sen ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Meillähän on kaikilla oikeus olla omanlaisensa persoona ja se on kaikilla ihmisillä enemmän kuin oikeus.
Mitä paremmin oppii ratkomaan ongelmia uusperheessä sitä paremmin se menestyy, mutta niitä ongelmia ei voi ratkoa kenenkään kustannuksella. Ei lasten, eikä aikuisten.
Meillä neuvotellaan alituiseen säännöistä ja niiden pitämisestä. Jos jokin ei jostain syystä sovi toiselle, niin niistä pitää neuvotella. Toista ei saisi missään tapauksessa ignoorata tai jättää asiaa roikkumaan. Tulee niin äkkiä uusi asia ja ongelmatilanne että kaikki pitäisi mahdollisuuksien mukaan hoitaa niin pian kuin suinkin pystyy.
Elämä on aina uuden oppimista, mutta oppiminen tapahtuu aina jokaisen omalla ehdolla.
Kaikilla pitäisi olla sopivasti töiden/koulun ohella omia harrastuksia ja parisuhdeaikaa. Sillä reseptillä toimii arjen pyöritys kuin itsestään pakottamatta.
Tärkeimpänä mitä itse pidän kun päivä on ohi on kun pääsee rakkaan viereen kellahtamaan, tuntea käsi kädelläni ja nukahtaa sydän täynnä rakkautta ja olla juuri tästä hetkestä niin kiitollinen.
Niin kuin pienenä lapsena haaveilin nyt olen rakastettava ja turvassa.
Ihanaa jos jaksoit lukea loppuun!
Terveyttä,rakkautta ja hivenen glitteriä elämääsi toivotan!
Ystävällisesti Jonna.
